Tämän viljelijän röntgenkuva paljasti mahdottoman – selvitä, mikä järkytti lääkäreitä
Steriilin sairaalahuoneen täytti yhtä läpitunkeva hiljaisuus kuin Mumbain kuumuus ulkona. Ainoa ääni oli ilmastointilaitteen hiljainen humina ja seinällä olevan kellon hidas tikitys. Rohan Agarwal, vaatimaton maanviljelijä Nagpurin laitamilta, makasi liikkumatta sairaalasängyllä. Hän pidätteli hengitystään odottaen lääkärin sanoja, jotka valaisisivat loisteputken valossa roikkuvia röntgenkuvia.
Tohtori Ajay Kumar, kokenut ammattilainen, katsoi Rohania. Hänen tavallisesti itsevarmaan katseeseensa tarttui erehtymättömästi katumuksen ja järkytyksen pilkahdus. Syvästi huokaisten hän veti silmälasinsa pois, mikä oli ensimmäinen merkki levottomuudesta, ja sanoi vakavaan sävyyn: ”Olen pahoillani, herra Agarwal.” Hänen anteeksipyyntönsä roikkui raskaasti ilmassa ja kaikui pahaenteisesti tutkimushuoneen kylmistä, steriileistä seinistä. Rohanin sydän jyskytti rinnassa, ja hänen kämmenensä liukastuivat hermostuneesta hiostuksesta. Huone tuntui supistuvan, seinät sulkeutuivat hänen ympärilleen, kun tohtorin sanojen koko paino painui mieleen.
Kun hän katsoi röntgenkuvia, normaalisti yksivärinen maailma muuttui surrealistiseksi. Se, mitä hän näki, uhmasi uskoa, haastoi kaikki hänen mielestään tärkeät todellisuuden rippeet. Koko elämänsä ajan hän oli kohdannut eteen tulleet haasteet vahvalla sydämellä ja hiljaisella kestävyydellä. Mutta tämä? Tämä ylitti hänen käsityskykynsä. Hänen mielensä pyöri sekoittaen hämmennystä, epäuskoa ja pelkoa. Mitä se merkitsi hänen elämälleen, hänen tulevaisuudelleen? Se, mitä hän näki röntgenkuvassa, käänsi hänen maailmansa ylösalaisin. Hänen aiemmat tekonsa, päätöksensä, jokainen askel, jonka hän oli ottanut, tuntui johtavan tähän surrealistiseen hetkeen, ja hän pystyi ajattelemaan vain: ”Miksi minä?!”.
Kun Rohan makasi viileällä sairaalasängyllä, lääkäreiden ympäröimänä, joiden ilmeet olivat vakavia, hänen elämänsä alkoi toistua hänen mielessään. Hän ei ollut koskaan uskonut, että tämä päivä tulisi. Hän oli yksinkertainen mies Intian vilkkaasta Nagpurin kaupungista. Hän syntyi maanviljelijäperheeseen, ja hänen lapsuutensa oli yhtä tavallinen kuin muidenkin. Hän muisti olleensa unelmoiva lapsi, joka oli vakuuttunut siitä, että jonain päivänä hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Hän ei kuitenkaan koskaan kuvitellut, että sairaalassa käynti johtaisi hänet tälle tielle…
Hänen sydämensä oli täynnä puhdasta iloa ja palavaa halua erottua… olla erityinen. Mutta elämällä näytti olevan muita suunnitelmia. Hänen tuntomerkkinsä oli hieman pullistunut vatsa, outo mutta harmiton piirre, joka ei juurikaan vaikuttanut hänen elämäänsä. Se ei häirinnyt hänen leikkejään eikä aiheuttanut hänelle fyysistä kipua.
Hänen perheensä sivuutti sen, olettaen sen olevan hänen vartalonsa ainutlaatuinen piirre, pehmeä kaari, joka lisäsi luonnetta hänen hoikkaan ruumiinrakenteeseensa. Tämä pieni ulkonema… se oli outo omituisuus, selväpiirteinen piirre, joka teki Rohanista… no, Rohanin.
Vuosien edetessä Rohanin vatsa alkoi kasvaa suhteettomasti hänen hoikkaan kehoonsa nähden. Aluksi hän ei huomannut sitä. Hän oli vasta lapsi, jota työllistivät enemmän poikamaiset harrastukset kuin huoli ruumiinrakenteestaan. Epätasaisuus kiinnitti kuitenkin pian hänen yhteisönsä huomion.
Hienovaraisia kuiskauksia alkoi liikkua, aluksi hiljaisia, mutta ajan myötä ne kiihtyivät. Halventavat lempinimet ”lihava sika” ja ”raskaana oleva nainen” saivat hänet nyrpistelemään jokaisesta sanasta. Lapset naureskelivat hänelle, ja aikuiset katselivat häntä uteliaisuuden ja epämukavuuden sekoituksella. Aivan kuin hänestä olisi yhdessä yössä tullut pilkan kohde, jota hän ei ymmärtänyt.
Aikoinaan viihtyisät kentät muuttuivat tuomioiden areenoiksi, jokainen sivusilmäys tuntui pistolta, jokainen kuiskattu kommentti oli voimakas puuska, joka oli valmis horjuttamaan hänen rauhallisuuttaan. Rohan vetäytyi kuoreensa, ja hänen unelmansa laajojen peltojen vaeltelusta olivat nyt yhteiskunnan terävien pilkantekojen aiheuttaman pelon varjossa. Elämä oli haastavaa, mutta hän sinnitteli uskoen, että asiat paranisivat lopulta. Mutta niin ei koskaan käynyt…
